Uusi blogi !

Nyt se on sitten aika siirtyä täältä nelivuotisen sivuston pölyttyneiltä pikseleiltä kohti uusia seikkailuja! Uuden, freesimmän ja kevyemmän blogini löydät täältä. Tervetuloa! Toivottavasti jatkatte blogini seuraamista uuden puoliskon puolella !

??

Niin, tosiaan. Olen tuota ajatusta pyöritellyt päässäni no jonkin aikaa. Tässä blogissa on aivan liikaa sellaista sisältöä, jonka katsominen sattuu. Ei sillä, että vanhoja arkistojani menisin itseäni kiduttaakseni kaivelemaan, - mutta kun tiedän niiden kaikkien kuvien, nimien ja tekstien olevan täällä jossain, se on ihan tarpeeksi. Silti sisuni ei kuitenkaan antaisi periksi blogin poistamisen suhteen. Haluan vain aloittaa alusta.

Uuden blogin kanssa puhaltaisivat uudet tuulet (Virta - nimi tosin kyllä pysyisi) ja keskittyisin kirjoittelemaan varmaan aika samanlaisista asioista kuin nytkin (eli herraje kaikesta maan ja taivaan välillä). Yritän ehkä panostaa hieman enemmän sisältöön ja tarttua useammin nyt hyllylle orpona jöröttämään jääneeseen kameraani. Uuden blogin aloitus antaisi jälleen yhdeltä osa-alueelta itselleni mielenrauhan ja vapauden aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei kummituksia eikä turhia mutinoita takaraivossa.

Miltä tämä teistä kuulostaa? Minusta ei ollenkaan pahalta. 

Painajainen

Yhtenä yönä näin painajaista. Aamu ja siitä edennyt päivä olivat luetut, koko pää oli mullin mallin. Yhden unen takia. Minulle kerrottiin, että tuossahan on ainesta kauhuelokuvaan. Naurahdin, piti aikalailla paikkaansa, kun tarkemmin ajattelin. Aion kirjoittaa teille uneni tarinana. Kertokaahan sitten mielipiteenne, oliko aihetta sekavuuteen. Saattaa olla vähän ahdistavaa tekstiä, varoittelen. 

Kuuma kesäpäivä. Valkealla hiekkarannalla aallot myllersivät kohisten ja kuohuen paljaalle hiekalle,

viskoen vaahtopäitä katsomossa istuvien ihmisten ylle. Sinivalkoiset tuolit rinta rinnan, yhtä siniset 

kuin taivas, ja pauhaava meri. Taivaalla lipuvat linnut etenivät kuin hidastetussa filmissä. Tuulen humina säesti siivekkäiden laulua.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ihmiset nauroivat ja taputtivat. Rantaviivaa pitkin laukkasi lauma valkoisia hevosia, joilla oli päällään kullanhohtoiset viitat. Ne kimalsivat sokaisevasti timanttipaljetteineen, kirkkaan valon osuessa niiden pintaan. Valkeiden hevosten taakse nousi koko taivaan peittävä pegasos, joka levitti siipensä horisontin mittaiseksi varjoksi.

Aivan rannan tuntumassa kohosi korea kartano, vaarallisen lähellä vedenrajaa. Se seisoi siinä ylväänä, karheine pintoineen sekä suurine ikkunoineen, vertaistaan etsien. "Kamera", ajattelin. Se täytyi hakea. Täytyi ikuistaa valkeat laukkaavat hevoset viittoineen, pegasos, tämä kaunis päivä. Olin nousemassa tuolistani, aurinko sokaisi hetkellisesti, lämpö osui kasvoilleni.

Räjähdys. Räpäytin silmiäni. Hevoset, aurinko ja kirkas taivas olivat poissa. Kartano hävinnyt näköpiiristäni, ilma muuttunut hiostavaksi. Ihmiset huusivat. Sanoista en saanut selvää. Hiekka pöllysi, osa pakeni, osa jäi kauhistuneina istumaan paikalleen. Miksi minä istuin? Miksi jäin?

Kädessäni oli paperilappu. Mistä se ilmestyi? Nimiä numerojärjestyksessä, numeroiden perässä nimi ja nimen perässä viisi-nolla-nolla. En tiennyt nimiä, en tunnistanut. Ylimmän päälle oli vedetty viiva, numerona perässä nolla-nolla-nolla. Seuraavan nimen perässä olevat numerot liikkuivat. Neljä-viisi-yhdeksän, neljä-viisi-kahdeksan...

 Joku tunnisti itsensä listalta. En saanut ravistettua paperia kädestäni. Anonyymin valtasi paniikki, ei ymmärtänyt mitä tapahtuu. Vieressä istuneet siirtyivät kauemmaksi, istuivat lähelleni vapaille tuoleille. Minuutti. Nimellisen lähellä olleet rauhoittelivat, juttelivat saadakseen hänet rauhoittumaan. Muut olivat hiljaa. Katsoin numeroita ja painauduin istuimellani eteenpäin. Suojasin pääni käsilläni. Hiljaisuus laskeutui. Kuulin sydämeni sykkeen.

Räjähdys. Kappaleita laskeutui joka puolelle, niskaani, käsilleni ja selkääni. Tuntui ettei se hetki ikinä loppuisi. En uskaltanut katsoa. Ihmiset kirkuivat, huusivat apua. Kukaan ei tullut auttamaan. Raotin silmiäni ja näin kasvottoman hahmon lipuvan ohitseni metallinen kuolema kädessään. Pelotti. Kauhukuvat välähtelivät silmissäni.

Kylmät väreet lipuivat rankaani pitkin. "Tässäkö tämä nyt oli", ajattelin. Viisi pitkää paumausta. Ohi. Korviin sattui, laukaukset kuulostivat liian aidoilta. Katsoin ympärilleni varoen. Kaikki paikkaansa vaihtaneet olivat kuolleet. Makasivat elottomina tuoleillaan. Kasvoton hahmo naulitsi katseensa minuun. Tunsin sen nahoissani.

Seuraava nimi. Numerot lähtivät lipumaan taaksepäin. "Taitaa olla minun vuoroni". Tuttu ääni sanoi vierestäni. En ollut huomannut, kiinnittänyt huomiota. En uskonut silmiäni, en suostunut. Tuntui kuin joku olisi kuristanut, en saanut ääneeni. Sinä. Kaikki sumeni ympäriltäni. Halusin repiä paperin kappaleiksi, ottaa kädestäsi kiinni ja johdattaa pois, pysäyttää kaiken. Pelastaa. Se ei ollut mahdollista. Minut oli naulattu viereesi, en voinut lähteä, paeta. Olit kuin uppoava laiva, ja viemässä minua mukanasi.

En ollut vihainen, otin epäröimättä kädestäsi kiinni, rutistin. En halunnut tätä, en halunnut sinulle pahaa. Hautasin kasvot syliisi, itkin. Tunnuit hyväksyvän tapahtuvan, olit tyyni kuin lumottu metsälampi. Hymyilit lempeästi, otit käteni vastaan. Numerot vaihtuivat paperilla. Avuttomuus valtasi, peitti alleen ja yritti tukehduttaa. Nolla-nolla-yksi.

Sitten heräsin.