Uusi blogi !

Nyt se on sitten aika siirtyä täältä nelivuotisen sivuston pölyttyneiltä pikseleiltä kohti uusia seikkailuja! Uuden, freesimmän ja kevyemmän blogini löydät täältä. Tervetuloa! Toivottavasti jatkatte blogini seuraamista uuden puoliskon puolella !

??

Niin, tosiaan. Olen tuota ajatusta pyöritellyt päässäni no jonkin aikaa. Tässä blogissa on aivan liikaa sellaista sisältöä, jonka katsominen sattuu. Ei sillä, että vanhoja arkistojani menisin itseäni kiduttaakseni kaivelemaan, - mutta kun tiedän niiden kaikkien kuvien, nimien ja tekstien olevan täällä jossain, se on ihan tarpeeksi. Silti sisuni ei kuitenkaan antaisi periksi blogin poistamisen suhteen. Haluan vain aloittaa alusta.

Uuden blogin kanssa puhaltaisivat uudet tuulet (Virta - nimi tosin kyllä pysyisi) ja keskittyisin kirjoittelemaan varmaan aika samanlaisista asioista kuin nytkin (eli herraje kaikesta maan ja taivaan välillä). Yritän ehkä panostaa hieman enemmän sisältöön ja tarttua useammin nyt hyllylle orpona jöröttämään jääneeseen kameraani. Uuden blogin aloitus antaisi jälleen yhdeltä osa-alueelta itselleni mielenrauhan ja vapauden aloittaa puhtaalta pöydältä. Ei kummituksia eikä turhia mutinoita takaraivossa.

Miltä tämä teistä kuulostaa? Minusta ei ollenkaan pahalta. 

Painajainen

Yhtenä yönä näin painajaista. Aamu ja siitä edennyt päivä olivat luetut, koko pää oli mullin mallin. Yhden unen takia. Minulle kerrottiin, että tuossahan on ainesta kauhuelokuvaan. Naurahdin, piti aikalailla paikkaansa, kun tarkemmin ajattelin. Aion kirjoittaa teille uneni tarinana. Kertokaahan sitten mielipiteenne, oliko aihetta sekavuuteen. Saattaa olla vähän ahdistavaa tekstiä, varoittelen. 

Kuuma kesäpäivä. Valkealla hiekkarannalla aallot myllersivät kohisten ja kuohuen paljaalle hiekalle,

viskoen vaahtopäitä katsomossa istuvien ihmisten ylle. Sinivalkoiset tuolit rinta rinnan, yhtä siniset 

kuin taivas, ja pauhaava meri. Taivaalla lipuvat linnut etenivät kuin hidastetussa filmissä. Tuulen humina säesti siivekkäiden laulua.

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ihmiset nauroivat ja taputtivat. Rantaviivaa pitkin laukkasi lauma valkoisia hevosia, joilla oli päällään kullanhohtoiset viitat. Ne kimalsivat sokaisevasti timanttipaljetteineen, kirkkaan valon osuessa niiden pintaan. Valkeiden hevosten taakse nousi koko taivaan peittävä pegasos, joka levitti siipensä horisontin mittaiseksi varjoksi.

Aivan rannan tuntumassa kohosi korea kartano, vaarallisen lähellä vedenrajaa. Se seisoi siinä ylväänä, karheine pintoineen sekä suurine ikkunoineen, vertaistaan etsien. "Kamera", ajattelin. Se täytyi hakea. Täytyi ikuistaa valkeat laukkaavat hevoset viittoineen, pegasos, tämä kaunis päivä. Olin nousemassa tuolistani, aurinko sokaisi hetkellisesti, lämpö osui kasvoilleni.

Räjähdys. Räpäytin silmiäni. Hevoset, aurinko ja kirkas taivas olivat poissa. Kartano hävinnyt näköpiiristäni, ilma muuttunut hiostavaksi. Ihmiset huusivat. Sanoista en saanut selvää. Hiekka pöllysi, osa pakeni, osa jäi kauhistuneina istumaan paikalleen. Miksi minä istuin? Miksi jäin?

Kädessäni oli paperilappu. Mistä se ilmestyi? Nimiä numerojärjestyksessä, numeroiden perässä nimi ja nimen perässä viisi-nolla-nolla. En tiennyt nimiä, en tunnistanut. Ylimmän päälle oli vedetty viiva, numerona perässä nolla-nolla-nolla. Seuraavan nimen perässä olevat numerot liikkuivat. Neljä-viisi-yhdeksän, neljä-viisi-kahdeksan...

 Joku tunnisti itsensä listalta. En saanut ravistettua paperia kädestäni. Anonyymin valtasi paniikki, ei ymmärtänyt mitä tapahtuu. Vieressä istuneet siirtyivät kauemmaksi, istuivat lähelleni vapaille tuoleille. Minuutti. Nimellisen lähellä olleet rauhoittelivat, juttelivat saadakseen hänet rauhoittumaan. Muut olivat hiljaa. Katsoin numeroita ja painauduin istuimellani eteenpäin. Suojasin pääni käsilläni. Hiljaisuus laskeutui. Kuulin sydämeni sykkeen.

Räjähdys. Kappaleita laskeutui joka puolelle, niskaani, käsilleni ja selkääni. Tuntui ettei se hetki ikinä loppuisi. En uskaltanut katsoa. Ihmiset kirkuivat, huusivat apua. Kukaan ei tullut auttamaan. Raotin silmiäni ja näin kasvottoman hahmon lipuvan ohitseni metallinen kuolema kädessään. Pelotti. Kauhukuvat välähtelivät silmissäni.

Kylmät väreet lipuivat rankaani pitkin. "Tässäkö tämä nyt oli", ajattelin. Viisi pitkää paumausta. Ohi. Korviin sattui, laukaukset kuulostivat liian aidoilta. Katsoin ympärilleni varoen. Kaikki paikkaansa vaihtaneet olivat kuolleet. Makasivat elottomina tuoleillaan. Kasvoton hahmo naulitsi katseensa minuun. Tunsin sen nahoissani.

Seuraava nimi. Numerot lähtivät lipumaan taaksepäin. "Taitaa olla minun vuoroni". Tuttu ääni sanoi vierestäni. En ollut huomannut, kiinnittänyt huomiota. En uskonut silmiäni, en suostunut. Tuntui kuin joku olisi kuristanut, en saanut ääneeni. Sinä. Kaikki sumeni ympäriltäni. Halusin repiä paperin kappaleiksi, ottaa kädestäsi kiinni ja johdattaa pois, pysäyttää kaiken. Pelastaa. Se ei ollut mahdollista. Minut oli naulattu viereesi, en voinut lähteä, paeta. Olit kuin uppoava laiva, ja viemässä minua mukanasi.

En ollut vihainen, otin epäröimättä kädestäsi kiinni, rutistin. En halunnut tätä, en halunnut sinulle pahaa. Hautasin kasvot syliisi, itkin. Tunnuit hyväksyvän tapahtuvan, olit tyyni kuin lumottu metsälampi. Hymyilit lempeästi, otit käteni vastaan. Numerot vaihtuivat paperilla. Avuttomuus valtasi, peitti alleen ja yritti tukehduttaa. Nolla-nolla-yksi.

Sitten heräsin.

 

Hämärä

Tähän jäävät minun joulukoristeluni! Tuikut ja valokuusi. Ei punaista, ei tonttuja, kuusta, ei mitään ylimääräistä. Omassa asunnossani en tule tätä joulua kuitenkaan viettämään - joten miksipä sitä nyt sen kummemmin sitten koristelemaan. Jouluksi nokkani kääntyy kohti Saarijärveä ja sievä kaksioni saa viettää ensimmäisen joulunsa yksinään. Nyyhkis.
Ah, joululoma kolkuttelee kohta ovella. En malta odottaa sitä autuasta hetkeä, kun saan istua takkatulen ääressä, hämärässä olohuoneessa perheeni seurassa, hörppiä glögiä ja kuunnella englanninkielisiä joululauluja (- tai enyaa/gregoriania). Suomalaiset versiot syövyttää tärykalvot + niitä soi nyt jo kaiken maailman kauppakeskuksissa - yh. Meidän jouluissa on aina ollut jonnin verran eroja, eikä meillä ole oikeastaan ikinä ollut mitään varsinaisia perinteitä. Aina ei jaksa keittää riisipuuroa, lahjat jaetaan millon kellonaikaan huvittaa (pienempänä oli kauheeta odotella sinne iltakuuteen saakka huhhuh!), joskus sukuloidaan ja joskus ei... toissajouluna oltiin muunmuassa käymässä Ruotsissa ja muutama vuosi sitten kävimme äidin kanssa Luomajärven Hevoskievarissa jouluaamuna parin tunnin vaelluksella.  Pyhänä kotiin lompsiva isoveljikaksikkokin on esittänyt toiveitaan, mitä joulupöytään minun pitäisi taiteilla. Lihapullia taisi olla listassa kahteen kertaan. Ja graavisiikaa isän puolesta, aijaij nam nam. Ei myö perinteistä jakseta stressata, eikä kyllä jouluna kuulukkaan. Pääasia että koko perhe on koolla!

Se joulusta.
Olen ollut tässä taas hieman hiljaiselolla. Viikot ovat pääasiassa menneet töissä ja levätessä. Lievää uupumusta pukkaa, mutta onneksi tahti on pysynyt tasaisena, eivätkö päivät tunnu liian raskailta. Roomeokin ilmestyi viimein asuntooni paikkoja karvaamaan <3 Hiljaa hyvä tulee. Tulevana viikonloppuna hyvä ystäväni Alisa tupsahtaa luokseni ja tiedossa olisi kanakeiton taiteilua ja sataprosenttista chillausta ~

Kuulemisiin!

Lunnaat

Melkein hyvä maanantai

Puhuinko edellisessä postauksessa jopa hyvästä ja energisestä fiiliksestä töihin paluun suhteen? Oh boy, miten väärässä olinkaan. Se oli paskapuhetta se. Eilen nukkumaanmenosta ei tahtonut tulla yhtään mitään (ajattelin jopa että minä mitään unilääkettä nyt ota, pyh ja pah) ja minä pyörin, hyörin ja pyörin vähän lisää läpi koko pitkän yön. Tajusin tuon tuosta olevani hereillä, kerta toisensa jälkeen. Puoli kolmelta katsoin kelloa ja siinähän meinasi itku tirahtaa, kun kroppaa ja silmiä väsytti niin vimmatusti, mutta mieli myllersi kuin hevosen vetämä kuokka pellolla. Ajatus herätyksestä takoi takaraivossa raivokkaasti muiden seilaavien ajatusten kanssa, olo oli kaikkea muuta kuin levollinen. Yritäppä siinä sitten nukkua. 

Olin jälleen ennen heräystä valveilla. Taas oli itku kurkussa. Vastahakoisesti nousin ylös keittämään itselleni aamupuuroa lämpöisen peiton alta, tumman myrskypilven leijaillessa pääni yläpuolella. Olo oli niin sumuinen, vastahakoinen ja ärsyyntynyt. Halusin kuitenkin kokeilla, että mitenkä tässä tänään sitten käykään. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt jättää kokeilematta.

Pyöräily tuntui aivan yhtä hankalalta kuin ennen sairaslomaa. Tällä kertaa pistin sen huonontuneen kunnon ja herkkujen piikkiin. Raivostuttava, kylmä tihkusade piiskasi vasten kasvoja ja pyörän lampun valokiila pomppi parin metrin päässä edessäni. Oli aivan pilkkopimeää. Tulin yliopiston kohdalle ja viitoin takana tulijoille kääntyväni oikealle. Mutta jäipäs kääntyminen kesken, kun pyörä heitti itsensä vaakatasoon vastahiekoitetulle tielle. Pimeässä en ollut nähnyt pirullista irtosoraa ja liian nopeasti tehty käännös päättyikin pyörän - siis oman pyörän - alle jäämiseksi. Onneksi takanani - tai edessä - ei ollut muita liikkujia kaatumishetkellä,  liu'uin nimittäin rullaavan hiekan päällä pari metriä eteenpäin otettuani kontaktia maan kanssa. Makasin hetken asfaltilla miettien, että perkele, myöhästyn aivan varmasti bussista + pitkä litania kirosanoja. Housut olivat oikeasta lahkeesta reikiintyneet ja kättä jomotti. En ole ihan varma löinkö (kypärän peittämän) pääni maahan, mutta ylös noustuani alkoi järkyttävä pyörrytys, niin että korvissa suhisi. Viereeni pysähtyi sillan suunnalta tullut mies, joka kysyi minulta muutamaan otteeseen, että olenko kunnossa. Korvien suhinalta en meinannut saada hänen sanoistaan selvää. Jotain siinä sönkötin takaisin ja yritin hengitellä rauhassa. Itku ei jälleen ollut kaukana. Lenkkeilijä ojensi minulle maahan levinneet hanskani ja kehotti minua odottamaan, että pyörryttävä olo lähtisi ennen kuin jatkaisin matkaani. Hetken päästä olo oli jotakuinkin siedettävä ja kiitin häntä huolenpidosta ja jatkoin sillan yli polkemista. Olisipas ollut kurja juttu jos olisin pyörtynyt ja kukaan ei olisi ollut lähistöllä, hui.

Jalat spagetin lailla vatkaten pääsin pyörämatkan keljuimpaan kohtaan; jyrkkään ja kaarevaan ylämäkeen. Katsoin parhaakseni taluttaa pyöräni mokoman monsterin harjalle. Siinä ylös kävellessäni henkeä alkoi ahdistaa voimakkaasti ja tätä säikähdin aivan jumalattomasti. Siis se tunne, kun et saa kunnolla henkeä = tajuat ettet oikeesti saa henkeä = alat haukkomaan ja voilá, pyörrytys tuli heittämällä takaisin. Pääsin lopulta - hengästyneenä - pyörätelineiden luo rauhallisella tahdilla, ja vielä ajoissa. Kello oli 6.47. Ehdin jo huokaista kamalan olotilani kanssa helpotuksesta, kunnes oksettava olo vyöryi yhtäkkiä päälle, ja kovaa. Bussipysäkillä seistessäni emmin tosissani, että kannattaako minun nyt nousta tuonne tärisevään laatikkoon tämmöisen yökötyksen kanssa, mutta en päättänyt antaa periksi. Minähän menen töihin, saakeli. Bussissa yökkö-olo onneksi helpotti, mutta se kaikki muu olo jäi vielä viettämään laatuaikaa kanssani. Väsymys alkoi painaa päälle aamulla hörpitystä pikakahvista huolimatta. Tiesin, että tästä päivästä ei tulisi sitten yhtään mitään. Ja noh, olinhan aikalailla oikeassa.

Onneksi Kaarina oli töissä. Onneksi en ollut siellä yksin, ei herranjestas sentään siitä olisi tullut lasta eikä paskaa, näin suoraan sanottuna. Ahdisti, ahdisti ja vielä kerran ahdisti. Mulla ei ollut enää mitään otetta koko hommaan ja seilasin paikasta A paikkaan B täysin aivottomasti. Asioihin tarttuminen tuntui tosi hankalalta ja olo oli kuin ympäriinsä pomppineella kumipallolla. Tehotonta toimintaa kerrassaan. Kerroin Kaarinalle mun fiiliksiä ja hän kehotti soittamaan työpäivän aikana esimiehelle. Siitäkös vasta hyvä fiilis syntyikin. Pelotti aivan sikana. Hävetti, taas. Tuli aivan hyödytön olo ja en ollut edes aivan varma miten halusin tästä eteenpäin jatkaa. Sairaslomaa en halunnut enää ottaa päivääkään, sillä se ei helpottaisi töihin kohdistuneita suorituspaineita tippaakaan, saatikka edesauttaisi omaa mielenrauhaa. Kotona jöröttäminen ei siis ollut vaihtoehto. Kerroin tämän myös esimiehelleni ja hän oli samaa mieltä. Kysyin mahdollisuutta väliaikaiseen siirtoon suurempaan keittiöön ja luojan lykky se oli mahdollista. Jälleen; olen kiitollinen työnantajalleni tästä äärettömästä joustavuudesta. En haluaisi olla tässä tilanteessa, mutta minulla ei ole ollut vaikutusvaltaa sen suhteen. Se harmittaa aivan tajuttomasti, varsinkin kun työnteko kärsii.

Huomenna jatkan viikkoani isommassa keittiössä erilaisten tehtävien parissa. Tärkeintä on nyt, että kerään luottamuksen itseeni sekä itsevarmuuteni takaisin, jotta voin palata omalle toimipisteelleni. Haluan selättää tämän typerän olotilan ja jatkaa siitä mihin jäin muutama viikko sitten - polttamatta itseäni tämän pahemmin enää loppuun. Siinäpä haastetta kerrakseen. 

Break

Tosiaan, syy miksi nyt on blogissa vallinnut pieni hiljaisuus ja muutenkin väsynyt tunnelma ompi se, että olin viime viikon sekä palasen sitä edeltänyttä viikkoa sairaslomalla. Kovaa ja korkealta päälle iskenyt uupumus pisti tahtomattani jarrut päälle ja jouduin pysähtymään, tarkastelemaan omaa jaksamistani. Töissä eräänä päivänä löysin itseni vihanneskylmiöstä. Olin laskenut likoamassa olleet herneet alahyllylle, enkä jaksanut enää nousta lattiatasosta seisomaan. Mietin, että mikä nyt on, kun kroppa ei tottele. Työmatkojen pyöräilyosiot tuntuivat ponnettomilta, eikä jalat jaksaneet enää polkea edes tasaisella maalla - niistä ylämäistä puhumattakaan. Kahvikaan - jota siis en normaalisti edes juo - ei piristänyt, enkä saanut töissä mistään otetta. Ihmeenkaupalla selvisin kuitenkin jokaisesta päivästä ilman sen kummempia kömmähdyksiä. Kotiin aina päästyäni kroppa veti koko ajan vaakatasoon, mutta pää sanoi vastaan. Nukkumaan menemisestä tuli inhottava ajatus, sillä en saanut unta. Ajatukset aloittivat aina iltaisin vaelluksensa, eikä uni ottanut tullakseen. Olin joka aamu hereillä ennen herätyskelloa, joka aloitti ujelluksensa 5.40. Nukuin joka yö arviolta 4-6 tuntia, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Nukkumaan meno vitutti ja herääminen vitutti. Oravanpyörä oli valmis.

Tuona vihanneskylmiö päivänä, tulin kotiin ja istahdin keittiön mustalle, pehmoiselle matolle. Siitä valuin makuuasentoon ja ajattelin, että tässä sitä nyt maataan, ihan hetken vain. Ylös en jaksanu nousta seuraavaan tuntiin. Näpyttelin äidille viestin, miten päiväni oli mennyt. Kerroin hänelle myös järkyttävästä väsymyksestä ja että täällä minä makoilen reporankana lattialla kohta toista tuntia, että suihkuun en jaksaisi millään nousta "hehheh". Seuraavaksi äiti soittaa. Hän sanoo, olet uupunut, ei tuo ole todellakaan normaalia. Sinun täytyy mennä päivystykseen. Hetken ajatus pyöri sumeana mielessäni ja sitten se iski; olin aivan loppu. Siinä itseltäkin pääsi itku. Toisaalta taisin jollain tasolla olla helpottunut. Olin viimeiset pari viikkoa vain hokenut itselleni, että tämä nyt on vaan tämmöistä höttöä, kyllä tämä tästä ohitse menee. Tarvitsin vain jonkun sanomaan suoraan, miten asiat oikeasti olivat, kun itse en sitä halunnut itselleni myöntää.
Soitin oitis samalla mielentilalla päivystykseen ja sain seuraavalle aamulle lääkärille ajan. Ilmoitin myös asiasta esimiehelle. Soittaminen pelotti hieman, sillä ajatus sairaslomasta sai vatsan kääntymään nurinpäin. En halunnut olla pois töistä, halusin todistaa olevani kelvollinen ja että kykenen. Hävetti. Tuntui, että juurihan olin ollut viikon sairaslomalla päälle tipahtaneen erotilanteen takia. Joko taas? Esimieheni ymmärsi tilanteen kuitenkin hyvin ja otti uutiset rauhallisesti vastaan. Sovin ilmoittavani sairasloman pituuden heti seuraavana päivänä, lääkäriajan jälkeen. Hän toivotti jaksamisia ja harmitteli. Kivi vierähti olkapäiltäni. Miten olinkaan päässyt näin upeaan paikkaan töihin.

Uupumukseen oli kyllä aivan valmiit ainekset: ihmissuhteen päättyminen, samaan aikaan uudessa työpaikassa aloittaminen sekä ripeällä aikataululla uuteen asuntoon muuttaminen. Olin lisäksi sullonut kalenterini täyteen aktiviteetteja sekä menoja, oman pääni pyöritykseksi. Pitääkseni ajatukseni kiireisenä. Kaikki tuo, oli samalla rykäisyllä aivan liikaa. Keho ja mieli eivät jaksaneet, eivätkä esittäneet jaksavansa. Ja minä en vaan tajunnut mistä oli kysymys. Silmänlumetta.

Maanantaina menen taas takaisin töihin. Ihanaa. Olotila on paljon energisempi ja mieli virkeämpi viikon hermoloman jälkeen. Olen saanut öisin nukuttua, eivätkä edes painajaiset ole vaivanneet. Illat ovat edelleen vaikeita, mutta onneksi nukahtaminen ei ole enää ylitsepääsemätöntä, eikä nukkumaanmenokaan enää vituta. Pienin askelin tässä edetään, hitaasti mutta varmasti. Odotan vain sitä päivää, että voin rehellisesti sanoa maailmalle, että nyt, nyt mä olen okei. 

Viikonlopun vietän Mass Effectin ja herkkujen parissa. Mukavaa loppuviikkoa kaikille!