lauantai 7. marraskuuta 2015

Break


Tosiaan, syy miksi nyt on blogissa vallinnut pieni hiljaisuus ja muutenkin väsynyt tunnelma ompi se, että olin viime viikon sekä palasen sitä edeltänyttä viikkoa sairaslomalla. Kovaa ja korkealta päälle iskenyt uupumus pisti tahtomattani jarrut päälle ja jouduin pysähtymään, tarkastelemaan omaa jaksamistani. Töissä eräänä päivänä löysin itseni vihanneskylmiöstä. Olin laskenut likoamassa olleet herneet alahyllylle, enkä jaksanut enää nousta lattiatasosta seisomaan. Mietin, että mikä nyt on, kun kroppa ei tottele. Työmatkojen pyöräilyosiot tuntuivat ponnettomilta, eikä jalat jaksaneet enää polkea edes tasaisella maalla - niistä ylämäistä puhumattakaan. Kahvikaan - jota siis en normaalisti edes juo - ei piristänyt, enkä saanut töissä mistään otetta. Ihmeenkaupalla selvisin kuitenkin jokaisesta päivästä ilman sen kummempia kömmähdyksiä. Kotiin aina päästyäni kroppa veti koko ajan vaakatasoon, mutta pää sanoi vastaan. Nukkumaan menemisestä tuli inhottava ajatus, sillä en saanut unta. Ajatukset aloittivat aina iltaisin vaelluksensa, eikä uni ottanut tullakseen. Olin joka aamu hereillä ennen herätyskelloa, joka aloitti ujelluksensa 5.40. Nukuin joka yö arviolta 4-6 tuntia, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Nukkumaan meno vitutti ja herääminen vitutti. Oravanpyörä oli valmis.

Tuona vihanneskylmiö päivänä, tulin kotiin ja istahdin keittiön mustalle, pehmoiselle matolle. Siitä valuin makuuasentoon ja ajattelin, että tässä sitä nyt maataan, ihan hetken vain. Ylös en jaksanu nousta seuraavaan tuntiin. Näpyttelin äidille viestin, miten päiväni oli mennyt. Kerroin hänelle myös järkyttävästä väsymyksestä ja että täällä minä makoilen reporankana lattialla kohta toista tuntia, että suihkuun en jaksaisi millään nousta "hehheh". Seuraavaksi äiti soittaa. Hän sanoo, olet uupunut, ei tuo ole todellakaan normaalia. Sinun täytyy mennä päivystykseen. Hetken ajatus pyöri sumeana mielessäni ja sitten se iski; olin aivan loppu. Siinä itseltäkin pääsi itku. Toisaalta taisin jollain tasolla olla helpottunut. Olin viimeiset pari viikkoa vain hokenut itselleni, että tämä nyt on vaan tämmöistä höttöä, kyllä tämä tästä ohitse menee. Tarvitsin vain jonkun sanomaan suoraan, miten asiat oikeasti olivat, kun itse en sitä halunnut itselleni myöntää.
Soitin oitis samalla mielentilalla päivystykseen ja sain seuraavalle aamulle lääkärille ajan. Ilmoitin myös asiasta esimiehelle. Soittaminen pelotti hieman, sillä ajatus sairaslomasta sai vatsan kääntymään nurinpäin. En halunnut olla pois töistä, halusin todistaa olevani kelvollinen ja että kykenen. Hävetti. Tuntui, että juurihan olin ollut viikon sairaslomalla päälle tipahtaneen erotilanteen takia. Joko taas? Esimieheni ymmärsi tilanteen kuitenkin hyvin ja otti uutiset rauhallisesti vastaan. Sovin ilmoittavani sairasloman pituuden heti seuraavana päivänä, lääkäriajan jälkeen. Hän toivotti jaksamisia ja harmitteli. Kivi vierähti olkapäiltäni. Miten olinkaan päässyt näin upeaan paikkaan töihin.

Uupumukseen oli kyllä aivan valmiit ainekset: ihmissuhteen päättyminen, samaan aikaan uudessa työpaikassa aloittaminen sekä ripeällä aikataululla uuteen asuntoon muuttaminen. Olin lisäksi sullonut kalenterini täyteen aktiviteetteja sekä menoja, oman pääni pyöritykseksi. Pitääkseni ajatukseni kiireisenä. Kaikki tuo, oli samalla rykäisyllä aivan liikaa. Keho ja mieli eivät jaksaneet, eivätkä esittäneet jaksavansa. Ja minä en vaan tajunnut mistä oli kysymys. Silmänlumetta.
Maanantaina menen taas takaisin töihin. Ihanaa. Olotila on paljon energisempi ja mieli virkeämpi viikon hermoloman jälkeen. Olen saanut öisin nukuttua, eivätkä edes painajaiset ole vaivanneet. Illat ovat edelleen vaikeita, mutta onneksi nukahtaminen ei ole enää ylitsepääsemätöntä, eikä nukkumaanmenokaan enää vituta. Pienin askelin tässä edetään, hitaasti mutta varmasti. Odotan vain sitä päivää, että voin rehellisesti sanoa maailmalle, että nyt, nyt mä olen okei. 

Viikonlopun vietän Mass Effectin ja herkkujen parissa. Mukavaa loppuviikkoa kaikille! 


2 kommenttia:

  1. Äh, samoissa tunnelmissa ollaan oltu täälläkin, vaikka vaan muutaman päivän ajan. Uni onneksi tulee normaalisti, mutta se seitsemänkään tuntia ei riitä, kun päivän jokaiselle tunnille on jotain tekemistä. Itkuhan siinä tulee. Itse sain onneksi ajatukset kasaan ja kropan virkeämpään tilaan 13 tunnin yöunilla. Sulla on aivan ihana esimies! Tuollaista ymmärrystä löytyy nykyään hyvin harvoilta :( Toivottavasti asiat järjestyvät ja pääset takaisin elämään kiinni täysillä, ei voi muuta kuin välittää voimia sinne näin ruudun kautta <3 Oletko muuten kokeillut melatoniinia? Sitähän saa ilman reseptiä nykyään, siitä saattaisi olla edes vähän apua unen saamiseen ja laatuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vinetto :/ uni on aika oleellinen asia jaksamisen kannalta, että sinänsä olisi ihan jees jos saisi nukuttua tarpeeksi. Itsekin nukuin kellon ympäri muutamaankin otteeseen kuluneen viikon aikana. Ja mun pomo on aivan mahtava, kuten myös kollegat. He antoivat mulle niin paljon liikkumatilaa ja joustavuutta saada kiinni tästä työstä, sillon kun itsellä meni kaikki hommat aivan päin mäntyjä. Eivät halunneet luopua minusta ja antoivat kaiken tukensa, koska eihän tuo ero itselle mikään odotettu asia ollut. Olen enemmän kuin kiitollinen.

      Melatoniinia kokeilin, eikä mitään vaikutusta. Unilääkettä otin muutamana iltana ja se auttoi jo saamaan unirytmin takaisin paikoilleen. Ei sitä tarkoitettukaan kokoaikaiseen käyttöön eikä onneksi nyt ole semmoiseen edes tarvetta :)
      Kiitos kovasti <3

      Poista