Melkein hyvä maanantai

Puhuinko edellisessä postauksessa jopa hyvästä ja energisestä fiiliksestä töihin paluun suhteen? Oh boy, miten väärässä olinkaan. Se oli paskapuhetta se. Eilen nukkumaanmenosta ei tahtonut tulla yhtään mitään (ajattelin jopa että minä mitään unilääkettä nyt ota, pyh ja pah) ja minä pyörin, hyörin ja pyörin vähän lisää läpi koko pitkän yön. Tajusin tuon tuosta olevani hereillä, kerta toisensa jälkeen. Puoli kolmelta katsoin kelloa ja siinähän meinasi itku tirahtaa, kun kroppaa ja silmiä väsytti niin vimmatusti, mutta mieli myllersi kuin hevosen vetämä kuokka pellolla. Ajatus herätyksestä takoi takaraivossa raivokkaasti muiden seilaavien ajatusten kanssa, olo oli kaikkea muuta kuin levollinen. Yritäppä siinä sitten nukkua. 

Olin jälleen ennen heräystä valveilla. Taas oli itku kurkussa. Vastahakoisesti nousin ylös keittämään itselleni aamupuuroa lämpöisen peiton alta, tumman myrskypilven leijaillessa pääni yläpuolella. Olo oli niin sumuinen, vastahakoinen ja ärsyyntynyt. Halusin kuitenkin kokeilla, että mitenkä tässä tänään sitten käykään. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt jättää kokeilematta.

Pyöräily tuntui aivan yhtä hankalalta kuin ennen sairaslomaa. Tällä kertaa pistin sen huonontuneen kunnon ja herkkujen piikkiin. Raivostuttava, kylmä tihkusade piiskasi vasten kasvoja ja pyörän lampun valokiila pomppi parin metrin päässä edessäni. Oli aivan pilkkopimeää. Tulin yliopiston kohdalle ja viitoin takana tulijoille kääntyväni oikealle. Mutta jäipäs kääntyminen kesken, kun pyörä heitti itsensä vaakatasoon vastahiekoitetulle tielle. Pimeässä en ollut nähnyt pirullista irtosoraa ja liian nopeasti tehty käännös päättyikin pyörän - siis oman pyörän - alle jäämiseksi. Onneksi takanani - tai edessä - ei ollut muita liikkujia kaatumishetkellä,  liu'uin nimittäin rullaavan hiekan päällä pari metriä eteenpäin otettuani kontaktia maan kanssa. Makasin hetken asfaltilla miettien, että perkele, myöhästyn aivan varmasti bussista + pitkä litania kirosanoja. Housut olivat oikeasta lahkeesta reikiintyneet ja kättä jomotti. En ole ihan varma löinkö (kypärän peittämän) pääni maahan, mutta ylös noustuani alkoi järkyttävä pyörrytys, niin että korvissa suhisi. Viereeni pysähtyi sillan suunnalta tullut mies, joka kysyi minulta muutamaan otteeseen, että olenko kunnossa. Korvien suhinalta en meinannut saada hänen sanoistaan selvää. Jotain siinä sönkötin takaisin ja yritin hengitellä rauhassa. Itku ei jälleen ollut kaukana. Lenkkeilijä ojensi minulle maahan levinneet hanskani ja kehotti minua odottamaan, että pyörryttävä olo lähtisi ennen kuin jatkaisin matkaani. Hetken päästä olo oli jotakuinkin siedettävä ja kiitin häntä huolenpidosta ja jatkoin sillan yli polkemista. Olisipas ollut kurja juttu jos olisin pyörtynyt ja kukaan ei olisi ollut lähistöllä, hui.

Jalat spagetin lailla vatkaten pääsin pyörämatkan keljuimpaan kohtaan; jyrkkään ja kaarevaan ylämäkeen. Katsoin parhaakseni taluttaa pyöräni mokoman monsterin harjalle. Siinä ylös kävellessäni henkeä alkoi ahdistaa voimakkaasti ja tätä säikähdin aivan jumalattomasti. Siis se tunne, kun et saa kunnolla henkeä = tajuat ettet oikeesti saa henkeä = alat haukkomaan ja voilá, pyörrytys tuli heittämällä takaisin. Pääsin lopulta - hengästyneenä - pyörätelineiden luo rauhallisella tahdilla, ja vielä ajoissa. Kello oli 6.47. Ehdin jo huokaista kamalan olotilani kanssa helpotuksesta, kunnes oksettava olo vyöryi yhtäkkiä päälle, ja kovaa. Bussipysäkillä seistessäni emmin tosissani, että kannattaako minun nyt nousta tuonne tärisevään laatikkoon tämmöisen yökötyksen kanssa, mutta en päättänyt antaa periksi. Minähän menen töihin, saakeli. Bussissa yökkö-olo onneksi helpotti, mutta se kaikki muu olo jäi vielä viettämään laatuaikaa kanssani. Väsymys alkoi painaa päälle aamulla hörpitystä pikakahvista huolimatta. Tiesin, että tästä päivästä ei tulisi sitten yhtään mitään. Ja noh, olinhan aikalailla oikeassa.

Onneksi Kaarina oli töissä. Onneksi en ollut siellä yksin, ei herranjestas sentään siitä olisi tullut lasta eikä paskaa, näin suoraan sanottuna. Ahdisti, ahdisti ja vielä kerran ahdisti. Mulla ei ollut enää mitään otetta koko hommaan ja seilasin paikasta A paikkaan B täysin aivottomasti. Asioihin tarttuminen tuntui tosi hankalalta ja olo oli kuin ympäriinsä pomppineella kumipallolla. Tehotonta toimintaa kerrassaan. Kerroin Kaarinalle mun fiiliksiä ja hän kehotti soittamaan työpäivän aikana esimiehelle. Siitäkös vasta hyvä fiilis syntyikin. Pelotti aivan sikana. Hävetti, taas. Tuli aivan hyödytön olo ja en ollut edes aivan varma miten halusin tästä eteenpäin jatkaa. Sairaslomaa en halunnut enää ottaa päivääkään, sillä se ei helpottaisi töihin kohdistuneita suorituspaineita tippaakaan, saatikka edesauttaisi omaa mielenrauhaa. Kotona jöröttäminen ei siis ollut vaihtoehto. Kerroin tämän myös esimiehelleni ja hän oli samaa mieltä. Kysyin mahdollisuutta väliaikaiseen siirtoon suurempaan keittiöön ja luojan lykky se oli mahdollista. Jälleen; olen kiitollinen työnantajalleni tästä äärettömästä joustavuudesta. En haluaisi olla tässä tilanteessa, mutta minulla ei ole ollut vaikutusvaltaa sen suhteen. Se harmittaa aivan tajuttomasti, varsinkin kun työnteko kärsii.

Huomenna jatkan viikkoani isommassa keittiössä erilaisten tehtävien parissa. Tärkeintä on nyt, että kerään luottamuksen itseeni sekä itsevarmuuteni takaisin, jotta voin palata omalle toimipisteelleni. Haluan selättää tämän typerän olotilan ja jatkaa siitä mihin jäin muutama viikko sitten - polttamatta itseäni tämän pahemmin enää loppuun. Siinäpä haastetta kerrakseen.