Yrittää jaksaa

Iltaa kaikille. Miten musta tuntuu, että tää jakso ei lopu sitten ikinä? Kaikki tuntuu tosi raskaalta ja päivät vaan valuu sormien läpi yöhön ja sitten taas karvaaseen aamuun. Vapaapäivät ei tunnu riittävän pattereiden lataamiseen ollenkaan ja koko ajan väsyttää. Nytkin tekisi mieli vaan ummistaa silmät ja nukahtaa pikkuisen aikaisemmin. Yritän kuitenkin sinnitellä tuonne kymppiin saakka, että Jamikin ehtii tulla kotiin. En tiedä jäikö väsymys päälle muutosta vai koenko meneillään olevan työssäoppimisen jotenkin raskaammaksi verrattuna aikaisempiin. Töihin on aamuisin melko neutraalia lähteä ja yleensä päivät menevät suhteellisen nopeasti ja omalla painollaan, mutta silti koen suurta helpotusta astuessani ulos ja kävellessäni pyöräni luokse. Polkiessani kotiin. Kotona ja Jamin nähdessäni kaikki nollaantuu, mutta ajatukset valeltavat aina seuraavaan päivään, jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin.

Jokaisella topilla on ollut aina se aivan oma fiiliksensä, auransa, mikä on jännä juttu, koska hommat ovat samoja ja punainen lanka kulkee kaikkien paikkojen lävitse ihan samalla tavalla. Koen sen kuitenkin jotenkin raskaaksi tarpoa lävitse. Yksi varma syy moiseen fiilikseen on onnistumisen paineet (itseni sekä toppipaikan puolesta) sekä kasoittain tipahtavat uudet asiat, jotka täytyisi sisäistää heti ensimmäisellä kerralla - sekä muistaa jatkossa. Eivätkä nuo kyseiset asiat ole ydinfysiikkaa, mutta silti jotenkin osa perusasioistakin pääsee unohtumaan. Lienekkö sitten tämä ihmeellinen väsymys syyllisenä moiseen, mutta itselleni se luo todella turhautuneen olotilan; minä osaan, mutta asiat - ne maailman yksinkertaisimmatkin - tuppaavat vaan unohtumaan, tipahtamaan. Miksi? Miksi unohdan, miksi en yhtäkkiä tiedäkään, kuinka paksua sen sämpylätaikinan täytyikään olla, miten suurennetaan ruoka ohjeita tai mikä on alkuruoan annoskoko ?? Yritäppä siinä sitten ohjaajalle ladella vastauksia, kun pään sisällä ei yhtäkkiä liikukaan mitään.

Tänään oli arviointi ja jostain kumman syystä itkin. Itkin koko sen ajan, kun kävimme asioita toppipäiväkirjasta lävitse. Pala oli jo valmiiksi kurkussa kun yritin vastata parhaani mukaan arviointikriteerien täyttämiin laatikoihin järkevästi, kunnes otettiin puheeksi, missä minun ehdottomasti täytyisi petrata. Jotenkin se laukaisi itkukytkimen ja änkytin tietysti heti ensimmäisenä, etten tiedä miksi itken. Ilman sen kummempia mutinoita jatkoimme eteenpäin, minä silmät vettä valuen ja muut faktoja ladellen. En pystynyt nostamaan katsettani tuhruksi muuttuneesta paperista ja nyökyttelin myöntäviä vastauksia kysymyksiin. Olo oli tunkkainen ja päätä särki. Välillä sain jotain sanottua ja välillä tyydyin olemaan hiljaa. Halusin vain päästä kotiin ja itkemään siellä silmät päästä, ihan syyttä. Nyt vaan vetisytti. Luokanvalvoja sekä ohjaajani asettivat minulle tavoitteita lopputopin ajaksi ja arvosanaksi lyötiin K3. Tietty helpotus laskeutui ylleni, mutta takaraivossa jyskytti. Höllätä ei saanut, päinvastoin. Tästä päivästä eteenpäin pitää painaa täysillä.

Arvioinnin jälkeen tein illan saunaporukalle ruoat, jotka onnistuivat täydellisesti. Otin kiitokset ja kehut vastaan vaisusti hymyillen, nyt ei vaan jaksanut. Halusin kotiin, omaan ihanaan kotiin. Pääsin vaihtamaan vaatteita ja sen jälkeen polkaisin pyöräni Postiin, myyntiheppoja piti kiikuttaa matkoilleen. Kuokkalan puolelle päästyäni kävin vielä ruokakaupassa ja kotona selkeytin mietteitäni lämpöisessä suihkussa. Päänsärky ei ole vieläkään lähtenyt ja väsymys painaa edelleen. Huomisen jälkeen olisi tiedossa yksi vapaapäivä, jonka jälkeen työpäiviä on jäljellä vielä - noh, monta. Isä ja isoveljeni tulevat huomenna käymään Jyväskylässä ja me käymme jossain syöpöttelemässä. Ihana nähdä heitäkin pitkästä aikaa. Aivan ihanaa.

Nyt pitää ottaa lisää särkylääkettä ja pistää tämä kone pois, jos päänsärky lähtisi kälppimään. Anteeksi vähäinen kuvien määrä täällä päin maailmaa, ei ole ollut oikein mitään kummempaa kuvattavaa. Näkyillään taas!