Hämärä

Tähän jäävät minun joulukoristeluni! Tuikut ja valokuusi. Ei punaista, ei tonttuja, kuusta, ei mitään ylimääräistä. Omassa asunnossani en tule tätä joulua kuitenkaan viettämään - joten miksipä sitä nyt sen kummemmin sitten koristelemaan. Jouluksi nokkani kääntyy kohti Saarijärveä ja sievä kaksioni saa viettää ensimmäisen joulunsa yksinään. Nyyhkis.
Ah, joululoma kolkuttelee kohta ovella. En malta odottaa sitä autuasta hetkeä, kun saan istua takkatulen ääressä, hämärässä olohuoneessa perheeni seurassa, hörppiä glögiä ja kuunnella englanninkielisiä joululauluja (- tai enyaa/gregoriania). Suomalaiset versiot syövyttää tärykalvot + niitä soi nyt jo kaiken maailman kauppakeskuksissa - yh. Meidän jouluissa on aina ollut jonnin verran eroja, eikä meillä ole oikeastaan ikinä ollut mitään varsinaisia perinteitä. Aina ei jaksa keittää riisipuuroa, lahjat jaetaan millon kellonaikaan huvittaa (pienempänä oli kauheeta odotella sinne iltakuuteen saakka huhhuh!), joskus sukuloidaan ja joskus ei... toissajouluna oltiin muunmuassa käymässä Ruotsissa ja muutama vuosi sitten kävimme äidin kanssa Luomajärven Hevoskievarissa jouluaamuna parin tunnin vaelluksella.  Pyhänä kotiin lompsiva isoveljikaksikkokin on esittänyt toiveitaan, mitä joulupöytään minun pitäisi taiteilla. Lihapullia taisi olla listassa kahteen kertaan. Ja graavisiikaa isän puolesta, aijaij nam nam. Ei myö perinteistä jakseta stressata, eikä kyllä jouluna kuulukkaan. Pääasia että koko perhe on koolla!

Se joulusta.
Olen ollut tässä taas hieman hiljaiselolla. Viikot ovat pääasiassa menneet töissä ja levätessä. Lievää uupumusta pukkaa, mutta onneksi tahti on pysynyt tasaisena, eivätkö päivät tunnu liian raskailta. Roomeokin ilmestyi viimein asuntooni paikkoja karvaamaan <3 Hiljaa hyvä tulee. Tulevana viikonloppuna hyvä ystäväni Alisa tupsahtaa luokseni ja tiedossa olisi kanakeiton taiteilua ja sataprosenttista chillausta ~

Kuulemisiin!

Lunnaat

Melkein hyvä maanantai

Puhuinko edellisessä postauksessa jopa hyvästä ja energisestä fiiliksestä töihin paluun suhteen? Oh boy, miten väärässä olinkaan. Se oli paskapuhetta se. Eilen nukkumaanmenosta ei tahtonut tulla yhtään mitään (ajattelin jopa että minä mitään unilääkettä nyt ota, pyh ja pah) ja minä pyörin, hyörin ja pyörin vähän lisää läpi koko pitkän yön. Tajusin tuon tuosta olevani hereillä, kerta toisensa jälkeen. Puoli kolmelta katsoin kelloa ja siinähän meinasi itku tirahtaa, kun kroppaa ja silmiä väsytti niin vimmatusti, mutta mieli myllersi kuin hevosen vetämä kuokka pellolla. Ajatus herätyksestä takoi takaraivossa raivokkaasti muiden seilaavien ajatusten kanssa, olo oli kaikkea muuta kuin levollinen. Yritäppä siinä sitten nukkua. 

Olin jälleen ennen heräystä valveilla. Taas oli itku kurkussa. Vastahakoisesti nousin ylös keittämään itselleni aamupuuroa lämpöisen peiton alta, tumman myrskypilven leijaillessa pääni yläpuolella. Olo oli niin sumuinen, vastahakoinen ja ärsyyntynyt. Halusin kuitenkin kokeilla, että mitenkä tässä tänään sitten käykään. En tiedä olisiko sittenkin pitänyt jättää kokeilematta.

Pyöräily tuntui aivan yhtä hankalalta kuin ennen sairaslomaa. Tällä kertaa pistin sen huonontuneen kunnon ja herkkujen piikkiin. Raivostuttava, kylmä tihkusade piiskasi vasten kasvoja ja pyörän lampun valokiila pomppi parin metrin päässä edessäni. Oli aivan pilkkopimeää. Tulin yliopiston kohdalle ja viitoin takana tulijoille kääntyväni oikealle. Mutta jäipäs kääntyminen kesken, kun pyörä heitti itsensä vaakatasoon vastahiekoitetulle tielle. Pimeässä en ollut nähnyt pirullista irtosoraa ja liian nopeasti tehty käännös päättyikin pyörän - siis oman pyörän - alle jäämiseksi. Onneksi takanani - tai edessä - ei ollut muita liikkujia kaatumishetkellä,  liu'uin nimittäin rullaavan hiekan päällä pari metriä eteenpäin otettuani kontaktia maan kanssa. Makasin hetken asfaltilla miettien, että perkele, myöhästyn aivan varmasti bussista + pitkä litania kirosanoja. Housut olivat oikeasta lahkeesta reikiintyneet ja kättä jomotti. En ole ihan varma löinkö (kypärän peittämän) pääni maahan, mutta ylös noustuani alkoi järkyttävä pyörrytys, niin että korvissa suhisi. Viereeni pysähtyi sillan suunnalta tullut mies, joka kysyi minulta muutamaan otteeseen, että olenko kunnossa. Korvien suhinalta en meinannut saada hänen sanoistaan selvää. Jotain siinä sönkötin takaisin ja yritin hengitellä rauhassa. Itku ei jälleen ollut kaukana. Lenkkeilijä ojensi minulle maahan levinneet hanskani ja kehotti minua odottamaan, että pyörryttävä olo lähtisi ennen kuin jatkaisin matkaani. Hetken päästä olo oli jotakuinkin siedettävä ja kiitin häntä huolenpidosta ja jatkoin sillan yli polkemista. Olisipas ollut kurja juttu jos olisin pyörtynyt ja kukaan ei olisi ollut lähistöllä, hui.

Jalat spagetin lailla vatkaten pääsin pyörämatkan keljuimpaan kohtaan; jyrkkään ja kaarevaan ylämäkeen. Katsoin parhaakseni taluttaa pyöräni mokoman monsterin harjalle. Siinä ylös kävellessäni henkeä alkoi ahdistaa voimakkaasti ja tätä säikähdin aivan jumalattomasti. Siis se tunne, kun et saa kunnolla henkeä = tajuat ettet oikeesti saa henkeä = alat haukkomaan ja voilá, pyörrytys tuli heittämällä takaisin. Pääsin lopulta - hengästyneenä - pyörätelineiden luo rauhallisella tahdilla, ja vielä ajoissa. Kello oli 6.47. Ehdin jo huokaista kamalan olotilani kanssa helpotuksesta, kunnes oksettava olo vyöryi yhtäkkiä päälle, ja kovaa. Bussipysäkillä seistessäni emmin tosissani, että kannattaako minun nyt nousta tuonne tärisevään laatikkoon tämmöisen yökötyksen kanssa, mutta en päättänyt antaa periksi. Minähän menen töihin, saakeli. Bussissa yökkö-olo onneksi helpotti, mutta se kaikki muu olo jäi vielä viettämään laatuaikaa kanssani. Väsymys alkoi painaa päälle aamulla hörpitystä pikakahvista huolimatta. Tiesin, että tästä päivästä ei tulisi sitten yhtään mitään. Ja noh, olinhan aikalailla oikeassa.

Onneksi Kaarina oli töissä. Onneksi en ollut siellä yksin, ei herranjestas sentään siitä olisi tullut lasta eikä paskaa, näin suoraan sanottuna. Ahdisti, ahdisti ja vielä kerran ahdisti. Mulla ei ollut enää mitään otetta koko hommaan ja seilasin paikasta A paikkaan B täysin aivottomasti. Asioihin tarttuminen tuntui tosi hankalalta ja olo oli kuin ympäriinsä pomppineella kumipallolla. Tehotonta toimintaa kerrassaan. Kerroin Kaarinalle mun fiiliksiä ja hän kehotti soittamaan työpäivän aikana esimiehelle. Siitäkös vasta hyvä fiilis syntyikin. Pelotti aivan sikana. Hävetti, taas. Tuli aivan hyödytön olo ja en ollut edes aivan varma miten halusin tästä eteenpäin jatkaa. Sairaslomaa en halunnut enää ottaa päivääkään, sillä se ei helpottaisi töihin kohdistuneita suorituspaineita tippaakaan, saatikka edesauttaisi omaa mielenrauhaa. Kotona jöröttäminen ei siis ollut vaihtoehto. Kerroin tämän myös esimiehelleni ja hän oli samaa mieltä. Kysyin mahdollisuutta väliaikaiseen siirtoon suurempaan keittiöön ja luojan lykky se oli mahdollista. Jälleen; olen kiitollinen työnantajalleni tästä äärettömästä joustavuudesta. En haluaisi olla tässä tilanteessa, mutta minulla ei ole ollut vaikutusvaltaa sen suhteen. Se harmittaa aivan tajuttomasti, varsinkin kun työnteko kärsii.

Huomenna jatkan viikkoani isommassa keittiössä erilaisten tehtävien parissa. Tärkeintä on nyt, että kerään luottamuksen itseeni sekä itsevarmuuteni takaisin, jotta voin palata omalle toimipisteelleni. Haluan selättää tämän typerän olotilan ja jatkaa siitä mihin jäin muutama viikko sitten - polttamatta itseäni tämän pahemmin enää loppuun. Siinäpä haastetta kerrakseen. 

Break

Tosiaan, syy miksi nyt on blogissa vallinnut pieni hiljaisuus ja muutenkin väsynyt tunnelma ompi se, että olin viime viikon sekä palasen sitä edeltänyttä viikkoa sairaslomalla. Kovaa ja korkealta päälle iskenyt uupumus pisti tahtomattani jarrut päälle ja jouduin pysähtymään, tarkastelemaan omaa jaksamistani. Töissä eräänä päivänä löysin itseni vihanneskylmiöstä. Olin laskenut likoamassa olleet herneet alahyllylle, enkä jaksanut enää nousta lattiatasosta seisomaan. Mietin, että mikä nyt on, kun kroppa ei tottele. Työmatkojen pyöräilyosiot tuntuivat ponnettomilta, eikä jalat jaksaneet enää polkea edes tasaisella maalla - niistä ylämäistä puhumattakaan. Kahvikaan - jota siis en normaalisti edes juo - ei piristänyt, enkä saanut töissä mistään otetta. Ihmeenkaupalla selvisin kuitenkin jokaisesta päivästä ilman sen kummempia kömmähdyksiä. Kotiin aina päästyäni kroppa veti koko ajan vaakatasoon, mutta pää sanoi vastaan. Nukkumaan menemisestä tuli inhottava ajatus, sillä en saanut unta. Ajatukset aloittivat aina iltaisin vaelluksensa, eikä uni ottanut tullakseen. Olin joka aamu hereillä ennen herätyskelloa, joka aloitti ujelluksensa 5.40. Nukuin joka yö arviolta 4-6 tuntia, mikä ei riittänyt alkuunkaan. Nukkumaan meno vitutti ja herääminen vitutti. Oravanpyörä oli valmis.

Tuona vihanneskylmiö päivänä, tulin kotiin ja istahdin keittiön mustalle, pehmoiselle matolle. Siitä valuin makuuasentoon ja ajattelin, että tässä sitä nyt maataan, ihan hetken vain. Ylös en jaksanu nousta seuraavaan tuntiin. Näpyttelin äidille viestin, miten päiväni oli mennyt. Kerroin hänelle myös järkyttävästä väsymyksestä ja että täällä minä makoilen reporankana lattialla kohta toista tuntia, että suihkuun en jaksaisi millään nousta "hehheh". Seuraavaksi äiti soittaa. Hän sanoo, olet uupunut, ei tuo ole todellakaan normaalia. Sinun täytyy mennä päivystykseen. Hetken ajatus pyöri sumeana mielessäni ja sitten se iski; olin aivan loppu. Siinä itseltäkin pääsi itku. Toisaalta taisin jollain tasolla olla helpottunut. Olin viimeiset pari viikkoa vain hokenut itselleni, että tämä nyt on vaan tämmöistä höttöä, kyllä tämä tästä ohitse menee. Tarvitsin vain jonkun sanomaan suoraan, miten asiat oikeasti olivat, kun itse en sitä halunnut itselleni myöntää.
Soitin oitis samalla mielentilalla päivystykseen ja sain seuraavalle aamulle lääkärille ajan. Ilmoitin myös asiasta esimiehelle. Soittaminen pelotti hieman, sillä ajatus sairaslomasta sai vatsan kääntymään nurinpäin. En halunnut olla pois töistä, halusin todistaa olevani kelvollinen ja että kykenen. Hävetti. Tuntui, että juurihan olin ollut viikon sairaslomalla päälle tipahtaneen erotilanteen takia. Joko taas? Esimieheni ymmärsi tilanteen kuitenkin hyvin ja otti uutiset rauhallisesti vastaan. Sovin ilmoittavani sairasloman pituuden heti seuraavana päivänä, lääkäriajan jälkeen. Hän toivotti jaksamisia ja harmitteli. Kivi vierähti olkapäiltäni. Miten olinkaan päässyt näin upeaan paikkaan töihin.

Uupumukseen oli kyllä aivan valmiit ainekset: ihmissuhteen päättyminen, samaan aikaan uudessa työpaikassa aloittaminen sekä ripeällä aikataululla uuteen asuntoon muuttaminen. Olin lisäksi sullonut kalenterini täyteen aktiviteetteja sekä menoja, oman pääni pyöritykseksi. Pitääkseni ajatukseni kiireisenä. Kaikki tuo, oli samalla rykäisyllä aivan liikaa. Keho ja mieli eivät jaksaneet, eivätkä esittäneet jaksavansa. Ja minä en vaan tajunnut mistä oli kysymys. Silmänlumetta.

Maanantaina menen taas takaisin töihin. Ihanaa. Olotila on paljon energisempi ja mieli virkeämpi viikon hermoloman jälkeen. Olen saanut öisin nukuttua, eivätkä edes painajaiset ole vaivanneet. Illat ovat edelleen vaikeita, mutta onneksi nukahtaminen ei ole enää ylitsepääsemätöntä, eikä nukkumaanmenokaan enää vituta. Pienin askelin tässä edetään, hitaasti mutta varmasti. Odotan vain sitä päivää, että voin rehellisesti sanoa maailmalle, että nyt, nyt mä olen okei. 

Viikonlopun vietän Mass Effectin ja herkkujen parissa. Mukavaa loppuviikkoa kaikille! 

Kaikki tiet vievät Tuuriin

Ihan ekana että voihan kohina. Sain uuden - aivan ihanan - objektiivin vihdoinkin käpäliini (Sigma f.1/4 50mm HSM Art) ja mulla on vaan niin tökerö olo, kun en osaa säätää tuota armasta kameraani hyvän linssin eduksi. Koitan kahtella tutoriaaleja, väännellä, käännellä ja kokeilla, mutta eihän siitä tunnu mitään tulevan. Voihan opettelu ja mönkään meno kertaa tuhat ja miljoona! Mutta kaikesta omasta töppäilystä huolimatta kyseinen objektiivi on tuntunut pintaraapaisun muodossa aivan mahtavalta ja tästä ei ole kuin matka ylöspäin! 

Tänään kävimme äidin kanssa Tuurissa ja tulipas taas ostettua vaikka ja mitä. Jopa muutama joululahja tarttui ystäville mukaan (ylitin itseni). Raahasin kameran jopa kauppaan sisälle (saako niin edes tehdä?) ja räpsin siellä randomisti otoksia, vailla sen isompaa tarkoitusta. Ihmiset katsoivat määrittelemätöntä tähyilyäni kummissaan ja hyppelivät pois linssin edestä kuin miekaniskuja vältellen. Vaarallisia ne kamerat, huihui kerrassaan. Pääasiallisesti lähdimme etsimään valtavasta tavarataloviidakosta minulle lämpöisiä hanskoja talvipyöräilyä ajatellen sekä samalla linjalla jatkavia kenkiä lenkkareiden tilalle. Enimmäinen tavoite toteutui, monen muun sivuostoksen ohessa, mutta kengät jäivät vielä toistaiseksi hankkimatta. Ostoskärryyn lappasin muunmuassa seuraavia tavaroita: 2 uutta ja älyttömän söpöä viherkasvia (ihankuin niitä ei olisi jo tarpeeksi) ruukkuineen, heijastinliivi, uusi jättihuivi, kaksi paitaa (toinen kuvassa), kahdet joululahjat, Fimo - askartelumassaa sekä muutama käyräneula. Hyödyllisiä juttuja kaikki, tulevat kyllä tarpeeseen ja käyttöön. Shoppailun loppupuolella itselle iski armoton nälkä ja sitä myötä väsymys ja muut turhat kiukkuilut, enkä jaksanut oikestaan siinä vaiheessa keskittyä muuhun kuin Gossip Girlin tuijotteluun kännykän ruudulta.

Paluumatkalla pysähdyimme syömässä Ähtärin abc:llä ja olipas sekin kokemus, ihan vain oman ammattisuuntauksen kannalta tarkisteluna, oman alan (aloittelevana?)ammattilaisena. Astelimme sisään huoltoasemalle ja seisahdimme pöllähtäneenä linjaston viereen. "Jaahas", ajattelin ääneen kulmieni alta. Kello oli hieman yli kaksi ja tunnin päästä lounastarjoilu tulisi päätökseensä. Puolet pakeista oli vaarallisen vajaita ja keittopönttö ammotti tyhjyyttään, eikä lisää ollut kuulemma enää tulossa. Äitini olisi halunnut kovasti juurikin sitä keittoa, mutta joutuikin sitten tilaamaan grillipihvin listalta. Tarjolla oli kuivia (konekuorittuja)perunoita, pakasteesta noukittuja sahalaitavihanneksia, lohta sekä luultavasti pussista lämmitettyä härkäpataa. Salaattipöytä ja leipätarjoilut olivat aika tyydyttävän luokkaa, puoliksi tyhjiä kippoja ja kuivuneita kurkkuja. Kaamean nälän ajamana söin härkäpataa, eikä se nyt mitään pahaa tietenkään ollut, perus linjastokamaa. Mieleeni palasivat muistot kouluruokailuista, enimmikseen perunoiden osalta. Kumista tavaraa.

En minä mikään ruokakriitikko ole, enkä yritäkkään olla, hehheh. Olen kuitenkin huomannut sen, että nyt kun itse on opiskellut kokin ammatin alleen, osaa tarkastella ruokaa, sen esillelaittoa, makumaailmaa ja valmistumisvaiheita raaka-aineesta lautaselle aivan eri tavalla. Tietyt asiat ja niiden tasot taottiin takaraivoon opintojen aikana koulussa sekä TOPpipaikoissa ja niitä on itse tottunut noudattamaan ja vaalimaan. Jos jokin pistää silmään, alkavat ammatin tuomat vaistot hurisemaan korvien välissä. Toisaalta on mielenkiintoista tarkastella erilaisten ravintoloiden menoa ja meininkiä ja samalla keplotella oman ammattiosaamisen kanssa eteenpäin, korvat höröllä ja silmät avoimina. Ehkä tässä vaiheessa omaa työuraa osaa vielä arvostaa ja pitää kiinni kaikesta opitusta kynsin ja hampain. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä ja paloa ja kiinnostusta riittää vaikka muille  jaettavaksi. Laantuuko intohimo myöhemmin ja iskevätkö rutiinit ja tasapaksut hommat jossain vaiheessa päälle lumivyöryn lailla, hukuttaen alleen? Muuttuuko kaikki yhdeksi puuroksi, tylsäksi ja yhdentekeväksi? Toivottavasti ei ainakaan omalla kohdalla! Toisaalta tuohon kaikkeen pystyy todellakin itse vaikuttamaan hankkiutumalla mieluisan työpaikan pariin ja pönkittämällä osaamistaan monipuolisella lisäkoulutuksella tai makumatkailulla. Mikä nyt kenellekin sopii parhaiten. 

Itse olen tällä hetkellä töissä henkilöstöravintolassa. Sisälläni palaa pieni, sisukas kipinä á la carté - ravintolaan palaamisesta, sillä suurin osa harjoitteluista tuli viihdyttyä kyseisen luokan keittiöissä. Luovuus pursuaa korvista ja kädet kihisevät kaipuusta kauniiden annosten pariin. Oih, ehkä minä vielä joskus löydän paikkani! Tästä riittäisi juttua varmaan postauksen verran, mutta ehkä minä lyön tässä vaiheessa jarrut lattiaan, ettei tämä postaus nyt aivan karkaa käsistä. 

Leppoisaa sunnuntaita kaikille!