Big Black Car - Gregory Alan Isakov

Ahdistaa, ahdistaa ja ahdistaa.

Jami lähti aamuvuoroon ja mää jäin odottamaan omaa vuoroani. Näin nelisen tuntia levotonta, pätkittäistä unta siitä, miten myöhästyn töistä ja kaikki menee pieleen. Lopulta oli pakko nousta ylös, kun sydämentykytys alko jomottamaa korvissa asti. Yleensä mulla on aamulla kauhee nälkä, paitsi tänään. Söin silti yhen leivän ja vähän hedelmiä, ihan vaan kaiken järjen vuoksi.

Oon vaan istunu koneella ja tuijottanu kelloa. Tässä nyt ois vielä 45 minuuttia aikaa ni sitte pitäis lähteä kärsimään.
Mulla on koko ajan kurkussa kuristava tunne, mul o kylmä, sydän tykyttää varmaa kohta rinnasta läpi ja paikkoja tärisyttää. Tää on vaan yhtä nieleskelyä ja hengästymistä, kun tuntuu ettei happi kulje. Mulla ei oo ikinä, ikinä ollu tämmöstä oloa työssäoppimisjobien suhteen. Tää on iha helvettiä. Mua vaa itkettää pirusti ja tekis mieli ryömiä peittojen alle ja oottaa, että Jami tulee kämpälle takasin.

Mä en todellakaan haluais lähteä yhtään mihinkään. Enkä ajatella, että tää olo lähtis pois, kun se ei lähde. En jaksa toivoa ees.

Jamilla tuntuu hommat sujuvan tuolla mestassa ja oon niin ilonen siitä, mutta samalla ehkä kateellinenkin. Olisimpa määki yhtä positiivinen ja innokas uusia asioita kohtaan. Olispa mullaki vähän niskavilloja olla välittämättä tämmösestä olotilapaskasta ja antaa mennä vaa. 

Surullista rypeä tämmösessä itsesäälin lammikossa, tiedän.
Tekipähän vaan mieli tulla aukomaan tilannetta jonnekin.