Viimeistä viedään

Eilen korkattiin kyllä todellakin kesäloma virallisesti päättyneeksi. Lähdimme Jamin ystävän Eemelin veneellä jälleen kerran kohti Äijänniemen pientä retkipysäkkiä. Lämpöä ja aurinkoa riitti pitkälle iltaan, eikä hartioille tarvinnut vetäistä pitkähihaista lämmittämään. Miehillä oli rento meininki päällä ja naurua repesi tuon tuosta, mutta omaa mieltäni en vain saanut asettumaan yksi yhteen tyyntyneen järven kanssa. Päivällä olin saanut puhelinsoiton, jonka sisältö myllersi pääni sisällä kuin kuohuva, myrskyävä meri. 

Maanantaina selviydyin kunniakkaasti työhaastattelusta. En kuitenkaan lähtenyt kotiin aivan lottovoitto- mielellä. Tiesin vastavalmistuneena, että taidoissani olisi vielä petrattavaa monen monella kantilla ja että en ehkä ole aivan valmis haluttuun työnkuvaan. Kaikki voisi mennä pieleen. Mutta haastattelijalla oli aivan muut aikomukset mielessään. Eilen puhelimen pirahtamisen jälkeen sain kuulla, että "paikka olisi sinun, jos otat haasteen vastaan". Tuohon en osannut vastata muuta kuin Saijamaisesti että "HUI". Mieli muuttui tyhjäksi kankaanksi. Sillä siunatulla sekunnilla päiväni oli käännetty päälaelleen, matot potkittu seinille ja mehut purskautettu lattialle. Että joo, mulla olisi nyt siis työpaikka. Niin lähellä. Ei tarvitsisi sanoa, kuin kyllä kiitos.

Toisaalta olo on sinänsä helpottunut. Niin on vanhemmillakin. Kaveritkin oikein iloissaan - ei sillä ettenkö minäkin olisi. Enää ei tarvitsisi stressata (ainakaan hetkeen) uusista työhaastatteluista tai hakemuksista. Ei siitä, riittäisikö rahat ja voiko kaupasta ostaa vaikkapa ekstrana karkkipussin. Nyt olisi tilaisuus hypätä tuntemattomaan, ottaa siitä kaikki irti ja kehittää itseään. Niin ritarilliselta, hienolta ja sokerisen suloiselta se kuulostaakin, mä oon ihan paskanjäykkänä, ahidistunut. Mua pelottaa. Ja ihan loogistahan se on. Uusi ja outo työpaikka, oudot työmatkat, outoa outoa outoa. Kunnes se ei olekaan enää outoa. Mutta se aika ennen sitä outouden katoamista onkin sitä hullunhauskaa stressin yliannostusta, hermoilua ja panikointia. Kyseisessä työpaikassa, työn alkaessa, minulla on 4 päivää aikaa perehtyä työpaikan toimikuvaan, tehtäviin ja menetelmiin poisjäävän työntekijän kanssa. Apua. Arvatkaa kuka raahaa muistikirjat ja nauhurit mukaan.

Mitä mä sitten tuolla paikassa tulen tekemään...yksin? Noh, hoidan aamupalan esille (ja  pois), valmistan lounaan (ja otan pois), hoidan kassaa, leivon, siivoan ja kyyditsen kahvia kokouksiin. Ei todellakaan kuulosta pahalta, vaan nimenomaan semmoselta hommalta mitä tykkäänkin tehdä. Ja millasta olen myös tähän elämäntilanteeseen ajatellutkin. Luulempa myös, että jahka tästä ahdistuksesta ja jännityksestä pääsen eroon, työt alkavat kunnolla ja hommat alkavat (aikanaan) sujumaan niin tulen kyllä viihtymään tuolla vallan mainiosti. Miksipä en?

Yksin työskentelyssäkin on hyvät ja huonot puolensa. Olen todella kova kyselemään, mutta tuolla joudun kysymään kaiken itseltäni. Ei ole ketään keneltä varmistaa, oliko se paistolämpötila nyt 220 vai 200? Puuttuko multa nyt jotain tai mitäs sitten jos kassakone sekoaa? (Okei näiden ajattelu ei ainakaan taida auttaa tähän ahdistukseen.). Mutta toisaalta, kun muita häiriötekijöitä ei ole, pystyn keskittymään tekemisiini kunnolla. Paljon hullunkurisia tilanteita on varmasti luvassa ja luultavasti niitäkin hetkiä, kun itku on kurkussa, vituttaa ja haluaisi vaan lyödä hanskat tiskiin. Mutta arvatkaapa mitä?

Mä oon päättäny ottaa ton haasteen vastaan.