Nysse sit alko !

Kuvia kahden kesän takaa. Juhannus. Sillon oli lämmintä ja melkeen koko suku koolla, oli siellä kokkokin. Olipas ihana kesä se. Ei voi oikein verrata tämän vuoden ruikula versioon, ei vaan voi.
Oon ollu taas hetken hiljaiselolla. Odottelin uutta tietokonetta saapuvaksi ja sitten kun se saapui, pitikin lähteä töihin. Mutta nyt on vekotin minkä eteen ei kerrankin vituta istua. Ei mitään mistä valittaa. Kaikki pelittää ja mieli lepää.

Ai työt? Se asia mistä stressasin niin moan hemmetisti viime postauksessa. No nehän alkoi ihan hyvin. Perehdytystä, perehdytystä. Huomenna on viimenen päivä opetella asioita, takoa niitä kalloon ja kirjoittaa muistiin. Tiiän kyllä, etten millään tuu muistamaan kaikkea mahdollista ja aikataulut ei välttämättä tule pitämään ihan niin vesitiiviisti kuin tähän mennessä on kahden ihmisen voimin pitänyt. Pitäis pärjätä yksin, ihan koko päivä, viikko, kuukausi ja ihan kaikista askareista. 

Varttia vaille kuuden herätys ei oo tähän asti tuntunu oikeestaan miltään. Kiva saada taas päivärytmi takasin. Muutama eka yö meni ihan päälaelleen kun tuppasin miettimään liikaa asioita ennen nukkumaan menoa - sekä heti ensimmäisenä kun tajunta palasi aamulla. Liika miettiminen ei oo tervettä, varsinkin jos se muuttuu stressiksi ja ahdistukseksi. Milläs sitä sitten poistamaan? Eipä oikein millään.

Jotenkin tuntuu, että töistä päästyä en vaan saavuta sitä rentouden tilaa. Sitä, että hei nyt oot himassa, relaa vähän. Pelaa jotain, nuku, syö ja vaikka ompele. No ei se niin mene. Heti kun pääsen kotiin, alkavat työasiat pörrätä mielessä sillä sekunnilla kun lasken repun eteisen lattialle ja potkin kengät eteispenkin alle. Muistanko, ehdinkö, unohdanko, selviänkö? Rasittavaa. Miljoona pientä asiaa, mitä pitää ennättää tehdä kuudessa tunnissa. Pitää vissiin opetella kloonaamista tai jotain, sillä nyt jo tuntuu että aika loppuu kesken, vaikka olen toisen ihmisen kanssa keittiössä hääräillyt.
Kyllä sä siitä selviät! Sitten kun löydät oman rytmin niin sitten helpottaa! Joopa joo. Ja ennen sitä jumalaista hetkeä, kun palaset osaamisen ja ammattiaidon karaistumisen kannalta loksahtavat paikalleen, saan kärsiä siitä syntisestä ahdistuksesta ja osaamattomuudesta, törttöilystä. Virheitä tulee ja kömmähdyksiä sattuu, se nyt on selvä, mutta ei sitäkään mahottomuuksia jaksa katella. Haluaisin vaan hypätä sen sopeutumisvaiheen yli ja olla se varma, nopea ja kaikille tuttu ja reipas työntekijä, joka osaa toimia keittiössä kuin vanha tekijä.

Ja sehän ei ihan heti toteudu. Ei ilman tekemistä, toistoa ja harjoittelua.

Ensi maanantaina olen ensimmäistä kertaa yksin. Voin jo sieluni silmin nähdä kaikki ne väärin lyödyt aamiaiset ja lounaat, väärin lasketun pohjakassan ja päin perseitä menneet tilitykset. Ruuat eivät ehdi ajoissa lounaalle, tiskivuoret senkun kasvavat ja minulla on pala kurkussa. Noita tilanteita tulee olemaan varmaan ainakin miljoona. Eikä kukaan oo siellä mua jeesaamassa.
Tuo kassapuoli mua stressaa eniten, koska kaikki jutut mihin liittyy jotain matemaattisia toimituksia, on mulle semmonen heikko kohta. Vitosen matikalla oon jo saanut pohjakassan heittämään miinusta kahdella kympillä. Mitäs sitten kun kukaan ei ole tuota tarkistamassa? Niimpä.

Tämmönen mielentila mulle tulee pitkin päivää sen jälkeen kun olen päässyt työmaalta. Aluksi olen helpottunut, mutta mitä lähemmäs mennään seuraavaa aamuherätystä, epävarmuus ja stressi palaavat. How delightful. Kiva mennä taas nukkumaan ja pyöriä sängyssä sen tunnin, että uni löytää tiensä mun sekavien ajatusten läpi. Huokaus.